SRL

Kerro kaverille:

Olympiamuistot kansiin

Haluamme tallentaa Helsingin olympialaissa esteratsastuksen finaalia seuranneiden katsojien muistoja.

Lähetä muistelmasi ja yhteystietosi osoitteeseen: Olympiamuistot, Ratsastajainliitto, Radiokatu 20, 00093 VALO

tai kati.hurme@ratsastus.fi.

Osallistuneiden kesken arvotaan neljä kahden hengen VIP-lippua Hevoset Stadikalla -kilpailuun.

Kuvassa Ratsastajainliiton entinen puheenjohtaja ja huippu-urheilun johtoryhmän puheenjohtaja Kristian Nyman stadionilla vuoden 1952 olympialaisten kultamitalitaulukon edessä. Kuva Sonja Holma.

Kultaisia muistoja 61 vuoden takaa

Olen 86-vuotias eläkkeellä oleva sairaanhoitaja ja seuraan ratsastuskilpailuja mielenkiinnolla varsinkin nyt, kun veljeni tyttärentytär on kilpailemassa tulevana viikonloppuna Olympiastadionilla. Olen itse aktiivinen veteraaniurheilija ja urheilu on minulle tärkeä henkireikä.

Vuonna 1952 olin sairaanhoitajakoulun oppilaana Helsingin sairaanhoitajaopistolla ja olympialaisten aikaan aloitin Helsingin Lastenklinikalla erikoistumisen. Asuin opiston oppilasasuntolassa, jonka huoneet oli luovutettu olympialaisten naisurheilijoiden käyttöön ja itse asuimme tilapäismajoituksessa sairaalan tyhjissä potilashuoneissa pelkät patjat lattialla. Olympialaisten ensimmäisen viikon aikana oli kotisairaanhoitojaksolla muualla Suomessa ja pääsin radiosta seuraamaan kilpailuselostuksia vain satunnaisesti. Kun palasin Helsinkiin, sain lipun päätöspäivän tapahtumaan Olympiastadionille, jonka nurmella kilpailtiin esteratsastuksen olympiamitaleista. Minulla on mielikuva, että saimme lippuja stadionille juuri sen takia, että olimme luovuttaneet asuntomme urheilijoiden käyttöön. En saanut matkaani muita oppilaita, mutta päätin silti lähteä yksin.

Elokuun alun sunnuntaipäivä oli kaunis ja aurinkoinen. En tuntenut Helsinkiä kovin hyvin enkä ollut koskaan käynyt Olympiastadionilla. Lähdin jo varhain liikkeelle, vaikka matkani ei ollut pitkä Töölöstä. Paikkani oli pääkatsomosta katsoen vasemmalla puolella. Istuin katsomon keskivälissä ja muistan hyvin esteiden paikat, uljaat hevoset sekä tunnelman, joka stadionilla oli. Tunsin valtavaa mielihyvää istuessani aurinkoisella

Olympiastadionilla ja suorastaan hurmioituneena seurasin esteratsastuksen osanottajia. Nurmella näimme rohkeita ja hienoja hyppyjä, mutta myös kieltäytymisiä. Muistan suomalaisten joukkueesta ratsastajan nimeltä Roiha, vaikka suomalaiset jäivätkin kauas kärjestä. Mieleeni jäi ranskalaisratsastajan voitto, Iso-Britannian joukkuekultamitalit sekä saksalaisratsastajien suoritukset. Vielä tänäänkin minulla on selkeä kuva päivän tapahtumista.

Olin haltioissani, kun pääsin illalla kertomaan kuulumiseni muille oppilastovereille. Helsingin Olympialaiset olivat vuonna 1952 suuri kansallinen tapahtuma, jota olin päässyt seuraamaan suoraan aitiopaikalta. Koskaan en unohda tätä elämystä. Olin silloin 24-vuotias. Valmistuin erikoissairaanhoitajaksi vuonna 1953 ja työvuosia tuli yhteensä 50.

Senni Sopanen, Helsinki

Venäläiset eivät onnistuneet

Olin 16-vuotiaana katsomassa ratsastusta. Istuin pääkatsomosta pohjoiskaarteeseen päin, enkä nähnyt esterataa kovin hyvin. Muistan sen, että venäläiset eivät onnistuneet hirvittävän hyvin. Heidän hevosensa eivät olleet este- vaan kasakkahevosia. Ne olivat nopeita laukkaajia, mutta eivät hypänneet hyvin. Mieleen on myös jäänyt japanilaisratsukko, joka kaatui ja jäi esteen sekaan niin, että este piti purkaa sen ympäriltä.

Olin stadionilla koko päivän, ja näin kun olympialippukin laskettiin. Kävin katsomassa olympialaisia kuusi kertaa, lippuihin menivät nuoren pojan kaikki rahat.

Olen nyt 77-vuotias, ja minulla jäljellä vielä kaikki olympialaisten liput tallessa muovitaskussa. Aloitin ratsastuksen 11-vuotiaana ja olen ratsastanut koko ikäni. Vuonna 1956 oli armeijan eläinlääkintä aliupseerikoulussa. Lopetin ratsastuksen vasta vuosi sitten, siihen asti hyppäsin joka harjoituksissa jopa 105 cm esteitä. Seuraan ratsastusta mielelläni, ja käyn pyörällä Laakson kentällä katsomassa kisoja.

Tapio Kasanen, Helsinki

Menestyksekäs paksukainen Meteor

Olin 12-vuotias, kun Suomessa pidettiin kesäolympialaiset. Amerikan eno tuli jenkeistä seuraamaan kisoja ja häneltä saimme kisalippuja. Pääsin katsomaan uimastadionille uimahyppykisaa ja stadionille kisojen viimeisenä päivänä esteratsastuskilpailua. Silloin en vielä ollut ratsastanut kuin vaarin työhevosilla ilman satulaa, mutta kiinnostus hevosiin oli jo alkanut. En paljoa muista kilpailujen kulusta, muuta kuin, että esteet näyttivät hurjan korkeilta ja Ali Baba voitti, vaikka suosikkini Meteoritkin hyppäsi hyvin. Meteoritia seurasin jälkeenpäin lehdistä ja Saksan kilpailuiden tuloksista. Se oli kuin lihapulla, paksu ja pyöreä hevonen. Englantilaiset taisivat voittaa joukkuekisan, muita sijoittuneita en muista. Stadion oli täpötäynnä ja tunnelma aivan mahtava ja juhlallinen.

Tästä mahtavasta tilaisuudesta sain kipinän ratsastus- ja hevosurheiluun. Liityin Helsingin ratsastajiin ja kävin Ruskiksella Oskar "Osku" Anderssonin tunneilla. Aikuisena raviurheilu sai enemmän sijaa sydämessäni. Kun vuonna 1973, eli 40 vuotta sitten, voitin Saksassa naisamatööriajajien Euroopan mestaruuden ja Maamme-laulu soitettiin, niin tunne oli yhtä juhlallinen kuin Olympiastadionilla ratsastuskilpailujen palkintojen jaon aikana...

Kaarina Heininen voitti Saksassa naisamatööriajajien Euroopan mestaruuden vuonna 1973. Alkusysäyksen hevosinnostukselle antoivat Helsingin olympialaiset. Kuva Heinisen arkisto.

Kaarina Heininen, Kiikala

Fritz Thiedemann ja Meteor pronssille henkilökohtaisessa kilpailussa

Saksalainen Fritz Thiedemann (3.3.1918-8.1.2000) on yksi menestyneimmistä esteratsastajista kautta aikojen. Helsingin olympialaisissa Tiedemann teki historiaa voittamalla mitalin kahdessa eri ratsastuksen lajissa, koulu- ja esteratsastuksessa. Kukaan ei ole pystynyt samaan. Thiedemann voitti joukkuepronssia kouluratsastuksessa ja henkilökohtaista pronssia esteratsastuksessa suosikkiratsullaan Meteor.

Meteor (1943-1966) oli holsteinerruuna (i. Diskus, ei. Nebelhorn), joka sai raskasrakenteisena lempinimen ”Der Dicke” eli Paksu.